Millainen mimmi on Physiomama nimimerkin takana? Mitä yhteistä on keramiikalla ja hierontatyöllä?

Huomaan, että joululomalla on ollut aikaa ajatella, kun haluan kirjoittaa toisenkin tekstin tänne tauon jälkeen. Aiheena mikäpä muukaan kuin minä itse, heha.  Siihen on sopivan helppo tarttua ilman sen kummempia valmisteluita, koska minityyppien kotona ollessa ei ainakaan keskitytä mihinkään tieteelliseen tekstiin. Aika avoimesti olen kertonut taustoistani täällä aiemminkin, mutta päätin jakaa vielä lisää ajatuksiani, koska ainakin muutama tyyppi on antanut positiivista palautetta tavastani jäsennellä asioita.

Lähdetään liikkeelle loogisesti lapsuudesta.
Ensimmäinen haaveammattini oli savitaiteilija. Meidän kylällä oli varmaan joku kurssi missä pääsin kokeilemaan keramiikan tekoa ja hurahdin siihen. Mitään dreijattuja ruukkuja en kuitenkaan tehnyt, vaan mielikuvituksen tuotteita.  Kouluikäisenä kävin kuvataidekoulua ja myös ylä-asteella otin valinnaiseksi kuvista ja keramiikkaa. Hierontatyötä tehdessä on ollut hauska huomata, että lihasten käsittelyssä ja saven käsittelyssä on jotain samaa, maadoittavaa käsillä tekemistä! Ja mielenkiintoinen fakta, että kumpikin käsillä tekemisen taito on ollut olemassa jo muinaisista ajoista lähtien, esim Antiikin Kreikassa on harjoitettu kumpaakin. Jossain vaiheessa elämääni huomasin luovuuden kadonneen ja vuosien jälkeen uupumuksesta toipuessa totesin, että tarvitsen taas luovaa tekemistä itselleni myös taiteen muodossa. Olkoon se sitten tanssia, maalaamista tai itse tehtyä valokuvaustaidetta.

Lapsuudessa ja nuoruudessa kilpaurheilulla oli myös tärkeä rooli elämässäni, vielä tärkeämpi kuin taiteen tekemisellä.
Urheiluun liittyvä haave oli olympialaisiin pääsy tai muihin arvokisoihin Suomea edustamaan pääseminen. Niin pitkälle en kuitenkaan päässyt, mutta siitä huolimatta palkintokaapista löytyy neljä SM mitalia. Yksi 100 metrin juoksusta ja kolme viestijuoksusta. Lisäksi 9-vuotiaana tein piiriennätyksen 40metrillä. Kilpaurheilun takia aikanaan valitsin urheilulukion ja muutin Turkuun. Lukion jälkeen kilpaurheilu kuitenkin jäi ja aloitin fysioterapiaopinnot. Draivia treenaamiseen sinänsä olisi kuitenkin ollut, mutta elämän realiteetit pistivät vastaan. Siihen aikaan ei vielä ollut nykyisen kaltaista mahdollisuutta urheilijoilla ansaita somen kautta tuloja, joten jostain oli se voi leivän päälle ansaittava ja opinnot menivät etusijalle. Lisäksi ylikunto pisti kapuloita rattaisiin aika pahasti.

Haaveilin myös psykologian opinnoista, koska se on ollut mun erityinen mielenkiinnon kohde jo peruskouluikäisestä saakka. Olen pohtinut jo ala-asteikäisenä, miten sodan läpikäyneet ihmiset pystyvät elämään tavallista elämää sen jälkeen tai miten sellaiset lapset joiden vanhemmat hakkaavat heitä, pystyvät ikinä luottamaan ihmisiin. Lukiossa otin kaikki mahdolliset psykologian kurssit ja suorastaan ahmin tietoa kursseilta ja kirjoista. Lukion jälkeen hain opiskelemaan psykologiaa yliopistoon. Kuitenkin pääskoemateriaaleista huomasin, ettei tilastotiedettä sisältävä yliopistopsykologia ole mun juttu. Onnekseni olen tajunnut että myös fysioterapeuttina voin hakeutua psykoterapeuttikoulutukseen ja se onkin yksi mun työhön liittyvistä haaveista edelleen. Aika näyttää koska sen aika mahdollisesti on. Psykoterapiaopinnot ovat henkisesti raskasta ja rahallisesti hyvin arvokas panostus. (Koulutus saattaa maksaa noin kymppitonnin ja yrittäjänä se meneen omasta pussista ...)

Tiesin jo 15-vuotiaana haluavani äidiksi, vaikka tiesin ettei minusta tule ihan perinteistä pullantuoksuista äitiä. En ollut sellainen tyttö tai nainen, joka pitää kaikista lapsista ja haaveilee lasten kanssa työskentelystä. Ysiluokalla kun olin TET-harjoittelussa päiväkodissa, totesin ettei se ole yhtään mun juttu. Kuitenkin tajusin, että omat lapset on ihan eri juttu. Olen sellainen äiti, joka harjoittelee temppuja trampalla poitsujen kanssa, opettelee skeittaamaan ja on minirokkareiden hevikonserteissa milloin osallistujana ja milloin katsojana. Jonkin aikaa sitten somesta luin erään 24-vuotiaan OF kollegan kirjoituksen, jossa hän julisti ettei halua lapsia, koska kokee että äitiys on todella rankka duuni, josta ei makseta palkkaa. Jäin miettimään, että ne rankat konkreettiset asiat saattaa jäädä ehkä paremmin mieleen pienten lasten vanhempien jutuista, mutta toista puolta on vaikeampi sanoin kuvailla. Esimerkiksi miten kuvailla sitä kun sydän on oman ruumiin ulkopuolella? Miten se pakahtuu kun mini oppii jonkun uuden taidon. 

Miltä tuntuu nähdä mun omat geenit ja rakastamani ihmisen geenit ja ulkonäkö yhdistyvät sekä sulautuvat pienen ihmisen aluksi, joka kehittyy ja kasvaa koko ajan. Se tunnekokemus on niin vahva, ettei epäröisi hetkeäkään hypätä luodin eteen lapsensa puolesta. Joka päivä mä ihailen miten suloisia ja ihania he ovat ja miten paljon hauskoja hetkiä meillä on ollut. Vaikka he myös joka viikko tekee mut hulluksi haha! Miten mä ilman heitä aloittaisin ja lopettaisin joka päiväni pienellä rokkikonsertilla ? ;) 

Lempipodcastini on Esa Saarisen Filosofia ja systeemiajattelu, jota olen nyt joululomallakin kuunnellut kävelylenkeillä. (Hänen Aalto yliopiston luentoja löytyy Spotifysta). Syvällinen ajattelu yhdistettynä huumoriin ja eläviin mielikuviin iskee muhun kuin miljoona volttia. Silloin kun usko ihmisyyteen horjuu ja maailmantuska iskee päälle uutisia lukiessa, silloin on hyvä kuunnella Esa Saarisen ajatuksia. Mielestäni on mielenkiintoista että hän on yhdistänyt aikanaan kahta eri maailmaa, punk- ja musiikkipiirejä sekä yliopiston filosofiaa ja tehnyt filosofiaa jopa "mediaseksikkääksi" jos näin voi sanoa. Kahden erilaisen maailman yhdistäminen liittyy myös omaan elämääni ja tähän blogiin. Se, että on työskennellyt terveysalalla ja tekee myös erotiikka-alaan liittyviä asioita, ei olisikaan kyseenalainen yhdistelmä vaan uudenlainen kombinaatio, josta voi seurata jotain erilaista ja jopa parempaa. 

Jatketaan pohdintaa seuraavassa tekstissä... ;) 

XoXo Physiomama