Toinen synnytyskertomus: Ave Maria!

Blogin puolella ollut nyt radiohiljaisuutta jonkin aikaa, olen ollut busy living my life, heha. Nyt kun loppuvuoden työt, joulun juhlinta sekä minien synttärien juhlinta on aikalailla takanapäin, halusin taas julkaista jotain. Tämä teksti tosin on alun perin noin viiden vuoden takaa. Jos raskaus- ja synnytysteema kiinnostaa, tämä teksti on sinulle. Kuten aiemman synnytyskertomustekstin yhteydessä ehkä kerroinkin, itseä kiinnosti synnytyskertomukset jo kauan ennen kuin itse olin raskaana. Synnytys ja raskaus itsessään on tavallaan aika "maagisia" vaikka samalla todella luonnollisia asioita. Miten itsensä sisällä voi kasvattaa kokonaan uutta ihmistä? Ennen vanhaan ajateltiin että synnytys on portti elämän ja kuoleman välillä ja synnyttäjä tarvitsee taikavoimia siitä matkasta selvitäkseen. Näin kahden synnytyksen kokeneena pystyn tajuamaan tämän vertauskuvan. Ennen modernia lääketiedettä synnytys oli aina riski sekä synnyttäjälle että vauvalle ja kuolleisuusprosentit olivat melko korkeita. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut synnyttää sairaalassa, jossa tehohoito on maailman huippuluokkaa. 

Mietin pitkään raskauden aikana, kumpaa synnytystä jännitin enemmän, ensimmäistä vai toista. On samaan aikaan sekä hyvä että huono asia, kun tietää mitä kaikkea voi tapahtua ja miltä se saattaa tuntua. Tähän synnytykseen olin kuitenkin valmistautunut hyvin paljon etukäteen sekä henkisesti että fyysisesti. Viimeisinä viikkoina sain itseni uskomaan, että tämän valmiimpi ei ihminen voi olla. Tunsin myös itsekin, että vauva oli nyt loppuraskaudessa alempana lantiossa kuin esikoinen missään vaiheessa ja että lantionpohja tuntuu nyt hyvällä tavalla rennommalta kuin silloin. Viimeisimmässä lääkärintarkastuksessa raskausviikolla 36+, lääkäri totesi tuntevansa vauvan pään ja kohdunsuun olevan noin 1cm auki. Tyypillinen tilanne uudelleensynnyttäjälle, mutta käytännössä tarkoitti sitä, että vauva saattaisi tulla minä päivänä hyvänsä (tai sitten toisaalta siinä voi mennä vielä useampi viikko). Esikoisen kohdalla sanottiin, että tuskin ennen joulua syntyy ja laskettu aika oli hänellä 18.12. Silloin en siis todellakaan odottanut vauvan syntyvän ennen laskettua päivää toisin kun nyt. Joulukuun 9. päivästä lähtien olimme miehen kanssa siis henkisesti "lähtövalmiina" joka päivä ja usein oli varalta mietittynä, kuka olisi esikoisen hoitovuorossa, jos lähtö tulee. Tätä jännittävän odottavaa olotilaa saimme pidellä kuitenkin joulun välipäiviin asti. Hauska sattuma, että kummatkin lapseni ovat päättäneet syntyä raskausviikolla 39+4.

Tiistain vastaisena yönä tuntui jo parin tunnin ajan epäsäännöllisesti ihan lupaavan oloisia supistuksia, mutta ne eivät jatkuneet, eikä päivällä ollut juurikaan mitään. Samana iltana tuntui kuitenkin alaselässä sellaiselta, että ensi yönä voi tulla lähtö. Laitoin jopa hyväntuoksuista kosteusvoidetta jalkoihin sen takia, hehe. Alkuyön nukuin todella levottomasti ja kolmelta heräsin hieman pettyneenä, kun ei synnytys ollutkaan alkanut. Välillä tuntui supistuksia kyllä. Neljän-viiden aikoihin alkoi tuntua enemmän ja viideltä voi sanoa niiden olleen jo säännöllisiä. Pohdiskelin, soitanko esikoisen kummeille, että tarvitaan hoitajaa, vai ehditäänkö viemään esikoinen päiväkotiin, joka aukeaa seitsemältä. Hänen oli joka tapauksessa tarkoitus mennä päiväkotiin, koska miehellä oli ollut tiedossa etätyöpäivä. Esikoisen synnytyksessä suurin osa supistuksista tuntui vain alaselässä, paitsi ihan juuri avautumisvaiheen lopussa. Nyt tuntui alusta saakka myös vatsan puolella ja lantiolla, jotenkin intensiivisemmin alusta lähtien. Viiden ja kuuden välillä hengailin makuuhuoneessa jumppapallolla ja yritin olla rento, en muista laitoinko edes mitään musiikkia. Kuuden jälkeen herätin miehen ja sanoin, että tänään synnytetään. Hän meni laittamaan autoa ja esikoisen hoitokamoja valmiiksi. Puoli seitsemän aikaan tein esikoiselle aamupuuron ja herätin hänet. Supistukset olivat ihan "tarpeeksi" tuntuvia mutta yritin esittää reipasta, ettei kolmivuotias huolestuisi. Kyllä hän kuitenkin puuroa syödessään kysyi minulta "oletko äiti kipeä". Välillä oli pakko nojailla keittiön työtasoon ja hengitellä.

Vähän jälkeen seitsemän mies vei pojan päiväkotiin. Kun mies tuli takaisin kotiin sanoin, että täytyy lähteä samantien Tyksiin. Kahdeksan aikaan meidät otettiin ilmoittautumisessa vastaan, mutta meni ainakin 20 minuuttia ennen kuin kätilö ehti ottaa meidät tutkimushuoneeseen käyrille ynnä muuta. Ne minuutit tuntuivat pitkiltä odotella siinä synnärin aulassa. Supistuksia tuntui koko ajan, tauot olivat hyvin lyhyitä. Kätilö totesi minun olevan n. 4,5cm auki ja sekin oli tismalleen saman verran, mitä esikoisesta kun mentiin synnärille. Olisin luullut sen olevan enemmän, koska supistukset tuntuivat ikään kuin kovemmilta ja tauot hyvin lyhyiltä. Tutkimushuoneesta pääsimme saliin yhdeksän aikoihin, koska sikiön sydänkäyrää pitää tietyn ajan seurata tutkimushuoneessa.

Pääsimme sellaiseen synnytyssaliin, jonka yhteydessä oli iso amme, johon voisi synnyttää, kuten toiveissani olikin. Kätilö kysyi ruvetaanko ammetta täyttämään jo alkuun vai haluanko jotain muuta. Ajattelin, että ensin avautumisvaiheessa akupunktio ja TENS ja vasta lähempänä ponnistusvaihetta altaaseen. En tajunnut, että altaan täyttämiseen menee aikaa ja että loppu synnytyksestä menisi nopeasti. Kätilö laittoi minulle akupunktion ja sen kanssa pärjäilin noin tunnin. Sen jälkeen halusin tarkistaa tilanteen ja miettiä seuraavaa askelta. Olin siinä vaiheessa 7cm auki ja olin hiukan pettynyt, koska ajattelin synnytyksen olevan pidemmällä. Tuntemukset olivat samat kuin esikoisen synnytyksessä 9cm kohdalla. Pohdin mitä kivunlievitystä haluan, koska oli fiilis, että haluaisin vain lähteä karkuun ja lopettaa koko homman, tuntemukset olivat todella intensiiviset! Valittavalla äänellä totesin, "etten tiedä kumpaa pelkään enemmän, puudutuspiikkejä vai näitä kipuja..." Mies muisti, että TENS oli auttanut hyvin esikoisen synnytyksessä ja ehdotti sitä. Totesin, että okei, ja samalla kysyin pitäiskö ammetta alkaa täyttämään jo. Muutaman sekunnin kuluttua yhtäkkiä kropastani tuli itsestään pieni ponnistus. Ihmettelin ääneen miten mua voi nyt ponnistuttaa jo! Pian tuli toinen voimakkaampi ponnistus ja kätilöllä tuli kiire hakea välineitä ja soittaa toista hoitajaa paikalle. Kolme ponnistusta siitä hetkestä ja koko vauva oli ulkona! Monta kertaa totesin: "Mitä ihmettä! Hän syntyi jo!" Niin helpottavaa kuulla, että hän myös itki, eli hengitti. Hänet nostettiin rinnalleni ja hän rauhoittui heti. Miten suloinen hän olikaan. Jonkin ajan kuluttua hän etsi myös rintaa ja ensi-imetys onnistui salissa tällä kertaa, ainakin jotenkin, tärkeintä että vauva oli rinnalla, kummallekin meistä.

Yksi tärkeä toive, mikä toteutettiin myös, oli napanuoran "sykkiminen loppuun". Sitä ei katkaistu heti, kuten yleensä, vaan annettiin noin 10-15 min toimia, jotta vauva saa istukasta kaiken veren, kantasolut ja raudan, mikä hänelle kuuluikin. Koin, että tämä on extratärkeää, koska olin kärsinyt raudanpuutteesta todennäköisesti koko raskauden ajan, että hän saisi ainakin kaiken hänelle kuuluvan. Istukka syntyi melko pian itsekseen, kyllä senkin syntyminen hiukan tuntui, mutta ei juurikaan verrattuna 4-kiloiseen vauvaan. Vauvamme oli 55cm ja 4300g. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä esikoinen oli saman pituinen ja vähän alle 4kg. Saimme vauvan kanssa rauhassa köllötellä yli tunnin, ennen kuin mittaukset tehtiin. Mittauksien aikana kävin itse suihkussa. Synnärillä ei ollut ilmeisesti ruuhkaa, koska ei pidetty mitään kiirettä vuodeosastolle siirtymisen kanssa. Poika oli syntynyt klo 10.34 ja ehkä iltapäivällä kolmen aikoihin siirryimme synnytysvuodeosastolle. Se, että en kokenut allassynnystä tai ehtinyt saamaan muuta kivunlievitystä kuin akupunktion, ei loppupeleissä haitannut yhtään. Vaikka supistukset tuntuivat intensiivisiltä, voimakkailta ja kivuliailta, kuitenkin pärjäsin niiden kanssa ja synnytys oli kaiken kaikkiaan korjaava ja voimaannuttava kokemus!

Olin tehnyt synnytyssoittolistaa jo hyvissä ajoin loppuraskauden aikana ja muistin jopa laittaa sen soimaan, kun olimme päässeet synnytyssaliin. Sattumalta ponnistusvaiheessa muistan listalta soineen Nightwishin Walking in the air, Tarja Turusen laulamana. Kun olin saanut vauvan syliin, soittolistalta soi Ave Maria Celine Dionin laulamana. On varmasti sanomattakin selvää, että nämä biisit saivat ihan uudenlaisen merkityksen elämässäni ja edelleen saan kylmiä väreitä niiden soidessa. Vastasyntyneen tummiin silmiin katsoessa tuntui, kuin hänen katseessaan olisi jos silloin sellaista viisautta tästä elämästä, jota kaikki eivät saavuta milloinkaan. (Tämä tosin ei ole kovin objektiivinen arvio, koska kyse on omasta lapsesta, toim. huom ;)