Esikoisen synnytyskertomus -synnytys, joka jäi kätilönkin mieleen

Minua on kiinnostanut muiden synnytystarinat jo kauan ennen omaa raskautta. Muistan kun josus 20-21-vuotiaana minulla oli vaihe kun luin äitiysblogeista synnytyskertomuksia. Jokainen synnytys on omanlaisensa, mutta aina jollain tavalla jännittävä ja koskettava. Kuten vanha kansa sanoo, onhan se portti elämän ja kuoleman maailmaan. Vaikka nykyinen blogini ei ole äitiyspainoitteinen, halusin silti julkaista tämän tekstin uudelleen. Myös sellaisille ihmisille, joille vanhemmaksi tuleminen ei ole nyt ajankohtaista, saattaa olla mielenkiintoista silti siitä lukea. 

Olen monelta äidiltä kuullut, että he ovat koko viimeisen raskauskuukauden malttamattomina odottaneet synnystä. Itsellä olo oli fyysiesti hyvä vielä loppuvaiheessa -okei, vika viikko ahdisti kylkiä niin pirusti, mutta muuten. Jotenkin osasin nauttia ja ottaa rennosti, että saa olla lomalla, mutta ei tarvitse vielä huolehtia babystä. Sellaista tilannetta ei esikoisen syntymän jälkeen ihan heti tule uudestaan -jos koskaan. Vanhemmaksi tuleminen muuttaa elämää etenkin pikkulapsiaikana paljon. Lisäksi olin aivan varma, ettei lapseni synny laskettuna aikana eikä ainakaan ennen sitä. Lääkäri totesi viikolla 36 tai 37, että mitään merkkejä kohdunsuun kypsymisestä ei vielä ole ja totesi, että "tuskin ennen joulua syntyy". Laskettu aika oli joulukuussa ja olisi osunut maanantaille. Olin siihen edeltävään viikonloppuun sopinut kaksi tapaamista ja muutakin ohjelmaa suunnitellut. Toisin kuitenkin kävi ja suunnitelmiin tuli muutos.

Perjantain vastaisena yönä alkoi tapahtua: yöllä kolmen aikaan heräsin alaselän jomotukseen. Toisaalta tuntui menkkamaisia oireita ja toisaalta sellaista tunnetta, että selkä on vaan jumissa. Ajattelin tämän olevan jotain enteilyä, että varmasti ei poitsu synny tänään! Olinhan lukenut latenssivaiheesta ynnä muusta. Aika pian kuitenkin huomasin, että se jomotus fiilis tulee aalloittain ja varmaan puolen tunnin päästä aloin kellottamaan supistuksia. Supistukset tulivat säännöllisesti noin viiden minuutin välein. Kun olin tunnin kellottanut niitä, herätin mieheni. Hän säntäsi ylös sängystä ja totesi, että meidän pitää heti lähteä synnärille. Sanoin, ettei tarvitse heti, mutta soitan ensin sinne.Koska kyseessä oli ensisynnytys, puhelimessa sanottiin, että ole mahdollisimman pitkään kotona, ei ole mitään kiirettä. Välillä olin keinutuolissa ja välillä venyttelin selkää. Kuumassa suihkussa olin aika pitkään, mies kellotti suppareita vessanpytyllä istuen (kansi päällä siis). Puoli kuuden aikoihin aamulla totesin miehelle, että nyt muuten lähdetään. Tuntemusten alkamisesta oli kulunut vasta pari-kolme tuntia, joten minua todennäköisesti pidettäisiin hysteerisenä ensisynnyttäjänä. Yllätykseksemme kohdunsuu olinkin 4-5cm auki, joten pääsin tutkimushuoneesta suoraa synnytyssaliin. 

Kätilö oli lukenut synnytystoivelistan ja ehdotti ammeessa oleilua ensimmäiseksi. Siellä olin ehkä max. tunnin. Koin, että minun oli hankala löytää sopivaa asentoa, koska olin niin pitkä ja amme mielestäni liian matala. Ammeesta tulon jälkeen kätilöillä vaihtui vuoro ja sain aivan mahtavan kätilön Tiina-Tuulian. Toivoin, että saisin synnyttää hänen vuorollaan. Ammeen jälkeen minulle kokeiltiin aquarakkuloita, joita laitettiin neljä kappaletta alaselkään. Niiden laitto kirpaisi hetken aikaa. Ehkä ne hiukan auttoivat, tunnin ne taisivat viedä hommaa eteenpäin. Taisin liikuskella hiukan käytävälläkin. Yhdeksän ja kymmenen välissä aamulla minulle laitettiin akupunktioneuloja, jotka olivat yksi tärkeimmistä toiveistani, koska ne ovat minulla auttaneet muihin kipuihin. Neulojen laitto ei sattunut yhtään, jota niiden laittaja ihmetteli. Ne auttoivat minua taas tunnin eteenpäin. Tässä vaiheessa mielestäni testattiin, että kohdunsuu oli 7 cm auki. Seuraavaksi oli TENSin ja ilokaasun vuoro. Tens oli minulle tuttu juttu ja fyssarina olen sitä myös itse käyttänyt töissä. Minun onnekseni supparit tuntuivat lähes kokonaan alaselän puolella, joten alaselkään laitettavat tens-lätkät toimivat hyvin kipuihin. Ilokaasu oli ihan kiva lisä, ei siitä ainakaan paha olo tullut. Kun supistus tuli, mies painoi tens-laitteen boost-näppäintä. Hän tiesi painamishetken siitä, kun otin ilokaasunaamarin kasvoille. Tavallaan hauska, että hänelläkin oli jokin spesifi tehtävä ja toimimme tiiminä. Muutenkin hän oli hienosti tukena koko ajan. 

Kun kello läheni kahtatoista, olin 9 cm auki. Kätilö sanoi, että jos välttämättä vielä haluat epiduraalin, sen vielä saa, mutta olet pärjännyt niin hienosti, että hänen näkemyksen mukaan sitä ei tarvita. Päätin luottaa hänen arvioon. Paikallispuudutuksessa puolestaan olisi hirvittänyt ajatus jättimäisestä piikistä alapäässä -ei kiitos. Synnytyksen aikana parhaimmaksi koin, että pyöritin lantiota jumppapallon päällä ja supistuksen aikana keskityin pitkään uloshengitykseen ja pitämään leuan ja suun alueen rentona. Lapsivettä ei ollut tullut tippaakaan tähän mennessä. Kätilö puhkaisi sisätutkimuksen aikana tarkoituksella kalvot, jotta lapsivesi poistuu ja vauva pääsisi laskeutumaan alemmas.Siinä kahdentoista aikohin kätilö totesi menevänsä syömään lounaan, mutta sanoi, että soittakaa hälytysnappia heti jos siltä tuntuu. Ajattelin, että "apua, et voi lähteä nyt mihinkään, kun tuntuu, että vauva syntyy ihan just". No, eipä vauva ihan vielä sillä hetkellä ollutkaan tulossa, mutta siltä se tuntui. Itselle henkilökohtaisesti pahin vaihe synnytyksessä oli se, kun kohdunsuu oli jo lähes kokonaan auki ja vauva laskeutui "lähtökuoppiin" synnytyskanavaan. Silloin ensimmäisen kerran volyymit kohosivat meikäläisellä. Lantioni ei ole kovin leveä ja lisäksi vatsan ja lantionpohjan alueen lihakset olivat liiankin tiukat "liiallisesta" treenaamisesta raskausaikana. Hiukan ennen aktiivista ponnistusvaihetta oli vaihe, jolloin olisi voinut jo ponnistaa, mutta itse vähän hain sitä, miten ponnistetaan ja kokeilimme eri asentoja. Ponnistaminen tuntui alkuun pelottavalta ja tavallaan jännitin sitä vastaan. 

Olisin halunnut synnyttää mahdollisimman pystyasennossa. Kokeilimme seisomatelineen kanssa seisomista ja konttausasentoa. Kummassakin oli se ongelma, että jalat eivät meinanneet enää kantaa -olinhan ollut liikkeellä lähes koko synnytyksen ajan. Kylkiasentoa kokeiltiin myös, mutta siinä en hahmottanut yhtään, miten ponnistaa. Päädyin sitten kuitenkin siihen perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Suurimman osan sen ponnistusvaiheen ajan minulla oli tunne, että vauva EI MITENKÄÄN voi mahtua sieltä ulos, herranjestas! En ihan tarkkaan muista tuntuiko varsinaista kipua, mutta ainakin paineen tunnetta ja kiristystä paljon. Kiroilin kuin merimies. Aviomiestä oli kuulemma huvittanut se kielenkäyttö -onneksi ei nauranut sillä hetkellä!Kun vauvan pää oli tullut sen vaiheen yli, ettei se enää seilannut takaisin kohtuun, en kuitenkaan ihan heti saanut ponnistettua sitä myöskään ulos. (Ei kovin kiva tunne...) Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä ja "väkisin runttaamisen jälkeen" pää ja hetken päästä loputkin kropasta syntyi. Välillä olin jo vilkuillut kelloa ja pelännyt, että kohta mennään sektioon tai ainakin imukuppiryhmä tulisi paikalle. Kun vauva oli ulkomaailmassa, hän ei pitänyt mitään ääntä. Mies sai leikata napanuoran ja kätilö yritti virvoitella vauvaa. Sen jälkeen vauva vietiin pois. Koska mitään ennusmerkkejä vauvan huonokuntoisuudesta ei ollut etukäteen, oli se kätilöllekin "kova paikka" että näin kävi. Juttelimme hänen kanssaan jälkikäteen ja vielä kolmen vuoden jälkeenkin hän muisti meidät. (Tämän sain kuulla toisen synnytyksen jälkeen, toim huom.) Hän oli myöhemmin käynyt synnytyslääkärin kanssa tätä synnytystä läpi ja pohtinut olisko jotain, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Kun vauva oli jo viety vastasyntyneiden teho-osastolle, istukka syntyi itsekseen ja täydellisenä. Synnytyksessä avautumisvaihe kesti siis 10 tuntia ja aktiivinen ponnistusvaihe 33 minuuttia. Tavallaan asiat eteni siis yllättävän nopeasti, olinhan kuullut monen vuorokauden synnytyksistä. Viiden aikaan iltapäivällä siirryin prenataaliosastolle, jossa oli pääosin raskaana olevia naisia. Siellä vietin kolme yötä, ennen kuin pääsimme samalle osastolle vauvan kanssa perhehuoneeseen. Oli aika omituista nukkua yksin synnytyksen jälkeen, kun olin kuvitellut meidän olevan yhdessä perheenä siinä kohtaa. Sain toki käydä vierailemassa vauvan osastolla niin paljon kuin halusin.