Ulkonäköpaineista, syömishäiriöistä ja vähän fitnessurheilustakin.

Suurimman osan elämästäni minulla on ollut kai ihan terve ruokasuhde, mutta on ollut sellaisia vaiheita, jolloin olen kontrolloinut syömisiä enemmän kuin olisi tarvinnut. Jos joku elämäntilanne tuntuu hallitsemattomalta, niin painoa kontrolloimalla pystyt "hallitsemaan edes jotain". Anorektikkoa minusta ei olisi voinut tulla, koska siedän hyvin huonosti nälän tunnetta (-kauhee nälkäkiukku heti!) Bulimikoksi en olisi voinut "ruveta" koska inhoan oksentamista (no siis kuka siitä nyt tykkäis mutta...) Ehkä ortoreksia olisi ollut lähimpänä totuutta. Tällä pohdinnalla en todellakaan tarkoita, että syömishäiriö tai sen muoto olisi omasta valinnasta kiinni, lähinnä vaan peilasin niitä omaan tilanteeseen. Mutta missä menee raja mikä on normaalia terveellistä syömistä ja mikä ortoreksiaa? Kuvittelisin, että se liittyy herkutteluun suhtautumiseen ja kaloreiden laskemiseen. Terveelliseen syömiseen mahtuu kyllä kohtuudella herkutteluakin, eikä 18-vuotiaan paljon liikkuvan tarvitsisi laskea kaloreita ainakaan siinä mielessä, että niitä tulisi liikaa, kuten itse silloin vahtasin.

Olen pienestä pitäen ollut pitkä tyttö ja yleensä olinkin päätä pidempi muita. Se tarkoitti tietenkin sitä, että myös painoin enemmän. Harrastin nuorempana yleisurheilun lisäksi myös kilpahiihtoa. Suksia valitessa pituus ja paino olivat oleellisessa roolissa ja niistä aina tietysti puhuttiin kun uusia suksia valittiin, eli aika usein. Jotenkin se paino tuntui silloin kiusalliselta, kun aihe oli "avoimesti esillä" esim. leireillä. Itsellä on aina ollut sellainen kroppa, että lihasmassaa tulee helposti näkyviin. Muistan joskus 12-15-vuotiaana ajatelleeni, että minulla on isot reidet, vaikka niissä ei silloin ollut tippaakaan ylimääräistä. Siinä mielessä fitness-boomissa oli positiivinen vaikutus, etteivät isot reidet ollutkaan enää huono juttu! Eniten syömisiäni rajoitin varmasti lukioiässä, jolloin myös treenasin eniten. Jälkikäteen ajateltuna en saanut tarpeeksi energiaa kulutukseen nähden, eikä myöskään kehitystä tapahtunut. Noihin aikoihin saattoi joskus iskeä ahmimiskohtaus, jolloin saatoin vetää mitä tahansa herkkuja ison määrän ja sen jälkeen teki mieli oksentaa. En kuitenkaan pystynyt oksentamaan, josta seurasi itsensä soimaus ja taas lisää kontrollointia.

Omat lajini eivät olleet mitenkään esteettisiä, mutta voin vain kuvitella millaisia paineita esim. taitoluistelijoilla, tanssijoilla ja voimistelijoilla on, kun ulkonäkö vaikuttaa siihen arvosteluun. Elin lapsuuden ja nuoruuden 90-luvulla ja millenniumin vaihteessa, jolloin ei edes ollut somea. SILTI koin ulkonäköpaineita. Silloin kehoihanteena oli Heroin Chic (Kate Moss) tai toisaalta Pamela Andersson. Jep, tosi "luonnolliset" kauneusihanteet... NOOOT! Onneksi nykyään on myös Body positivity -kampanjaa ja osa muotitaloista on valinnut vähän normaalimman kokoisia malleja. Näistä huolimatta paineita varmasti riittää. Voin vain arvailla millaista on olla teini tai murrosiän kynnyksellä tähän somemaailman aikaan. Yle artikkelin mukaan esim TikTokissa jaetaan hengenvaarallisia anoreksia vinkkejä, ja siihen kaninkoloon saattaa tippua todella syvälle. Joten vanhemmat, olkaa hereillä siitä millaisia some tilejä lapsenne seuraavat. Lisäksi toivon erityistä huomioita siihen, miten nuorten kanssa työskentelevät opettajat ja hoitajat, valmentajat ja vanhemmat puhuvat ulkonäköön liittyvistä asioista.

Kun olin jo lopettanut yleisurheilussa kilpailemisen, oli jonkun aikaa fiilis, että mitäs sitä sitten tekisi. Toki kävin salilla ja lenkkeilin, mutta oli jonkin aikaa fiilis, että pitäisikö aloittaa kokonaan uusi laji tai kilpailla jossain muussa jutussa. Hetken aikaa puolitosissaan minua kiehtoi fitnesslajit (siis kilpailumielessä) ja tiesin että lähtökohdat kropan puolesta olisi aika hyvät. Omaksi onnekseni tajusin, ettei se olisi ollut mun mielenterveydelle todellakaan hyvästä. Mielestäni kisadieetit kuulostivat aivan älyttömiltä ja se loputon itsensä muokkaaminen: jossakin kohdassa kroppaa olisi aina "parantamisen varaa". Se lavakunto on aikamoinen illuusio, joka kestää vain hetken. Tällä en dissaa fitnesskilpailijoita, vaan pohdin, ettei se todellakaan olisi ollut mun juttu. Syömishäiriöön taipuvaiselle se on mielestäni petollinen laji koska saat luvan vahdata todella tarkasti mitä syöt. Fitness-kisadieeteillä ei ole mitään tekemistä terveellisyyden kanssa. Lisäksi jos valmentaja ei ole hyvin kouluttautunut ihmisfysiologiaan, saattaa naiskisailija saada elinikäisen hormonihäiriö kilpirauhaseen, jonka vuoksi ei esimerkiksi tule ikinä raskaaksi. Toinen älytön asia on fitness-kisailijoiden silikonit. Ensin rääkätään keho rasvattomaksi ja sen jälkeen on "pakko" hankkia silarit, koska naisten rinnat koostuu rasvakudoksesta. Siis aivan ÄLYTTÖMÄT ulkonäkövaatimukset. Lisäksi fitnesskehojen ihannointi on johtanut siihen, että menestyneitä yleisurheilijoita (esim Wilma Murto) kritisoidaan heidän kropastaan, kun se ei näytä samalta kun fitnesskisaajilla. Jotkut "järjen jättiläiset" eivät tajua ettei sillä fitnesskisadieetti ravinnolla todellakaan tehdä mitään Suomen ennätyksiä missään lajissa!

Raskauksien jälkeen kuuluin niihin ”onnekkaisiin” joilta imetys vei raskauskilot itsestään. En todellakaan yrittänyt pudottaa painoa, tai päästä niistä eroon nopeasti, mutta niin vain kävi – poitsut olivat kovia syömään. Lisäksi jouduin olemaan tiukalla imetysdieetillä esikoisen vatsavaivojen takia. Itsellä on siinä mielessä päinvastainen tilanne kuin monella, että olen tällä hetkellä painavampi kuin vauvavuonna. Eikä se johdu mistään raskaudesta jos joku sitä epäilee. Vauvavuosina lihakset hupenivat vauhdilla ja lihasmassa painaa, nyt olen saanut onneksi niitä vähän takaisin. Tosin vatsa turpoaa todella helposti, koska IBS ja PMS. Joskus iltaisin maha on ollut saman kokoinen kuin viidennellä kuulla raskaana, ja se välillä ahdistaa. Okei, elämässä on asiat hiton hyvin jos suurin ongelma on se, että näyttää olevan raskaana vaikkei olekaan! Joku ehkä kuitenkin ymmärtää mitä ajan takaa. Prosessi itsensä hyväksymiseen sellaisena kuin olen, on vielä kesken. Monen muun naisen tavoin peiliin katsoessa monesti ensin kiinnittää huomioita asioihin, jotka voisivat olla paremmin. Onneksi kuitenkin näkee myös niitä hyviä puolia. Ja täytyy sanoa, että alastonmalleilun myötä olen saanut niin ihanaa palautetta, että se on auttanut tässä asiassa <3 

Toisaalta myös sen sisäisen kauneuden ja hehkun merkitys on korostunut, kun on paremmin yhteydessä itseensä ja omiin tunteisiinsa kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten.