Menisinkö terapiaan? EHDOTTOMASTI

Toim. huom: teksti kirjoitettu vuonna 2020 ja paljon on vettä virrannut Aurajoessa sen jälkeen sekä tapahtunut omassa elämässä. Olen käsitellyt monia asioita, joista tuolloin en ollut vielä tietoinen. Monen vuoden "terapiaprosessin" jälkeen olen hyväksynyt itsessäni monia piirteitä ja tehnyt koko elämääni vaikuttavia muutoksia. Kaikkia niitä en aio blogiini auki-kirjoittaa mutta ehkä vielä joskus vähän lisää kuin mitä tässä on luettavissa. 

Jos mietit, pitäisikö sinun mennä terapiaan vai ei, niin vastaus on MENE! Koskee sekä fysioterapiaa että psykologikäyntejä. Monesti omassa työssäni tulee vastaan asiakkaita, jotka ovat kärsineet kuukausia tai jopa vuosia kivuista ja tulevat nyt vasta fysioterapeutin vastaanotolle. Osalla se johtuu siitä, ettei lääkäri ole tajunnut mainita asiasta tai tehdä lähetettä fysioterapiaan, tai sitten osalla siitä, että ajattelee että kyllä se itselläänkin ohi menee. Kyllä, osassa tapauksissa se meneekin itsellään ohi, mutta silloin riski sen uusiutumiseen on suuri. Mitä varhaisemmassa vaiheessa asiaan pystytään puuttumaan, sitä helpommin ja nopeammin prosessissa päästään eteenpäin. Voit olla varma, ettei YKSIKÄÄN fysioterapeutti ihmettele: "Miksi asiakas tuli vastaanotolle, vaikka hänellä ei ole tuon kummempaa vaivaa". Ei varmasti ikinä koskaan. Päinvastoin, ajoissa saapuvasta asiakkaasta ajatellaan: ”Ihanaa, asiakas tuli nyt jo tänne, päästään nopeammin hänen tavoitteeseensa!

 No, tällä viikolla naureskelin, että minulla kävi ihan samalla tavalla itsellä jo toistamiseen, kun on kyse psykologikäynneistä! Koko vauvavuoden ajan fiilikset olivat enemmän tai vähemmän matalat, mutta silti hakeuduin psykologille vasta kun lapsi oli 1,5v. Viime syksynä oli sekalaisesti työuupumusta ja yleistä uupumusta, mutta nyt tammikuussa pääsin psykologille. Hän sanoi, että olisin voinut tulla paljon aiemmin. Niinpä! Oma työuupumus ei niinkään liity äitiysfysioterapiaan tai mihinkään muuhun asiakasryhmään sinänsä, vaan kokonaiskuormitukseen. Kun viime tammikuussa aloitin työt, en ollut kunnolla tajunnut kärsineeni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, saati sitä, että se vaikuttaisi vielä minuun. Ennen töiden alkamista en ollut saanut nukuttua yhtäkään kokonaista yötä. Kahteen ikävuoteen mennessä hän ei ollut juuri koskaan viihtynyt itsekseen, jotta olisi voinut rauhassa jotain kotityötä tehdä, kun hän on kotona tai hereillä. Siis totta kai, pieni lapsi tarvitsee aikuisen läsnäoloa paljon, mutta osa teistä ehkä ymmärtää mitä haen takaa. Aiemmassa tekstissä jo mainitsinkin, että jos kiire ja stressi töihin liittyen jatkuu pidempään, kuormitun helposti. Nämä kaikki tekijät yhdessä saivat aikaan sen, että ihmettelin mikä on kun ei oikein jaksa. Päätä särki usein ja refluksioireita tuli yhtäkkiä. Nyt myöhemmin en ihmettele sitä yhtään. 

Palataan vielä fysioterapia-asioihin. Yleisimmät syyt hakeutua vastaanotolle ovat selkä- ja niskakivut, ylipäätään tuki- ja liikuntaelimistön oireet. On olemassa myös neurologista fysioterapiaa (jos on esim. MS-tauti tai aivoinfarktin jälkitila), sydänfysioterapiaa (eniten sairaaloissa), lasten fysioterapiaa synnynnäisiin kehityshäiriöihin ja liikuntavammoihin ja psykofyysistä fysioterapiaa esim. psykiatrisissa sairaaloissa. Aiemmin fysioterapiassa on ajateltu hyvin biomedikaalisesti. Esimerkiksi nivelkivussa, syy on siinä nivelessä, ja kipu saadaan helpottumaan erilaisin harjoittein. Nykyään on onneksi lisääntynyt psykososiaalinen näkökulma, eli joskus pitkittynyt selkäkipu voi johtua vaikkapa työstressistä, meneillä olevasta avioeroprosessista, huolestumisesta jonkun läheisen vaikeaan tilanteeseen... ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Kehon ja mielen yhteys on hirveän vahva, ei niitä voi ajatella erillisinä juttuina. Sen mitä itse et uskalla/tajua/halua kohdata, keho yrittää viestiä siitä ensin hienovaraisemmin mutta myöhemmin voimakkaammin, jos asiaan ei ole tullut muutosta.

Antti Holma totesi hyvin eräässä “Auta Antti”-podcast jaksossaan, että suomalainen yksinpärjäämisen kulttuuri pitäisi repiä tuhansiksi paloiksi ja polttaa helvetissä. Samaa mieltä. Joskus keskustelupalstoilla on nähtävissä ilmiötä, jossa vertaillaan kenellä on ollut kaikista rankinta, mutta silti pärjännyt ilman apua. Mielestäni sellainen keskustelu ei auta ketään. Jokaisella on oikeus pyytää ja saada apua! Jos siis joskus satut vastaanotolleni, voit olla varma etten tuomitse. Samassa veneessä on oltu.