Kilpaurheilijasta anti-fitnesstyypiksi ja uupumuksen jälkeen liikunnan riemuun uudelleen.

Suurin osa tekstistä kirjoitettu vuonna 2020, loppuun kirjoitin päivityksen nykytilanteesta. 

Somessa on paljon tarinoita siitä, miten sohvaperunoista tulee fitnesskisoihin tähtääviä himotreenaajia tai aktiivisia salikissoja. Oma tarinani on siihen nähden tavallaan nurinkurinen. 10 vuotta nuoruudestani harrastin kilpaurheilua, jolloin parhaimpina aikoina oli kahdeksan treeniä viikossa. Pystyin kyykkäämään 100 kilolla ja juoksemaan satasen aikaan 12.67. Nykyään voimavarat riittävät about kävelylenkkeihin, kevyeen pyöräilyyn ja joogaan. Eikä se johdu PELKÄSTÄÄN raskaudesta, vaan tilanne oli sama jo ennen sitä. On vaatinut ihan helvetisti sopeutumista itseltä, että tämä nykytilanne on ihan ok. Minun ei tarvitse määritellä itseäni liikuntasuoritusten kautta. En ole ihmisenä sen huonompi nykyään. Ihmeellistä on, että on kasvattanut sisällään uutta elämää yhdeksän kuukauden ajan jo kerran ja nyt se tapahtuu toistamiseen. Omalla kohdalla se armollinen suhtautuminen kroppaan ei tullut automaattisesti ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Vieläkin vähän työstän sitä.

Jo pienestä pitäen olen ollut liikkuvainen tyyppi. Päiväkodista sanottiin vanhemmilleni, kun olin noin 5-vuotias, että tuo tyttö kannattaisi viedä yleisurheilun pariin, kun hän juoksee niin kovaa. Siinä vaiheessa isäni oli kyllä jo tehnyt niin. Juoksu ja pituushyppy olivat siellä lempilajini. Joskus olin niin itsepäinen, etten suostunut juoksemaan aitoja, koska sillä hetkellä ei huvittanut. Myöhemmin siitäkin tuli lempparini. Kilpailuissa käymisen aloitin 9-vuotiaana, jolloin sain ensimmäisen piirinmestaruuden. Tein myös sarjassa tytöt 9 vuotta 40m juoksussa piirinennätyksen, joka oli monta vuotta voimassa. Siitä kesästä lähtien kaikki kesälomasuunnitelmat meni harjoitusten ja kilpailujen mukaan oikeastaan koko lapsuuden ja nuoruuden. Ulkomailla ei oltaisi muutenkaan perheen kesken käyty, mutta esim. Lapin reissut saatettiin ajoittaa niin, että kisojen jälkeen jatketaan matkaa pohjoiseen.

Noin 12-13-vuotiaana harjoittelu alkoi muuttua astetta totisemmaksi, jolloin yksilöllinen harjoitusohjelma tuli mukaan. Tein ne treenit kyllä aina mielelläni. Nuorempana harrastin talvisin hiihtoa ja kilpailin myös siinä, mutta seitsemännen luokan jälkeen aloin keskittymään juoksutreeneihin ympäri vuoden. Se oli helppo päätös, sillä hiihto oli selvästi mielessäni aina "kakkoslaji". 15-vuotiaana aloitettiin voimaharjoittelu kuntosalilla, joten kyykyt ja rinnallevedot ovat olleet tuttuja itselle jo kauan ennen fitnessboomia, jolloin naisetkin innostuivat niitä salilla enemmän tekemään. Kun saavutin teini-iän, olin kilpaurheilu-scenessä jo niin sisällä, ettei oikeastaan haitannut, ettei päässyt "riehumaan" kaupungille viikonloppuisin.

16-vuotiaana muutin Turkuun (ilman vanhempia, mutta kämppiksen kanssa), kun aloitin Aurajoen urheilulukion. Itsellä oli oikeastaan kaksi motivaatiotekijää valitessani kyseisen lukion, enkä minulle lähintä lukiota. 1. Siellä oli paremmat harjoitusmahdollisuudet ja mahdollisuus sovittaa lukio-opintojen yhteydessä treenit paremmin. 2. Olin kyllästynyt asumaan metsän keskellä, eikä lähin kaupunki ollut yhtään sen houkuttelevampi. Tämä jälkimmäinen syy oli melkein yhtä tärkeä kuin ensimmäinenkin. Vaikka minusta ei sitten huippu-urheilijaa lukion jälkeen tullutkaan, en ole hetkeäkään katunut valintaani muuttaa Turkuun ja itsenäiseen elämään. Tutustuin melko helposti uusiin ihmisiin lukiossa ja sain saman henkisiä ystäviä, se tuntui aivan mahtavalta! Lisäksi sain ylipäätänsä lisää elämänkokemusta, kun ei ollutkaan äiti ja isä koko ajan auttamassa miten hommat hoidetaan. 

Aamutreenejä oli lukioaikana neljä kertaa viikossa ja aika monena päivänä oli myös iltatreenit. Lauantaisin oli yleensä harjoitukset ja sunnuntai oli aina lepopäivä! Viikoittainen treenimäärä hiukan vaihteli, koska osa viikoista oli kevyempiä ja osa rankempia. Olin liian tunnollinen treenaaja siihen aikaan. En oikein osannut kuunnella kroppaa tarkasti, enkä myöskään syönyt tarpeeksi siihen aikaan treenimäärään nähden. Vaikka treenimäärät ja motivaatio oli kohdallaan, tulokset vain laskivat. Mitään kehitystä ei juuri tapahtunut. Lukion lopussa tilanne oli se, että kärsin ns. ylikunnosta. Kokonaiskuormitus suhteessa ravintoon ja lepoon oli ollut liian suurta. Kun pari kesää oli mennyt penkin alle, vaikka olin treenannut ja motivoitunut hyvin, aloin miettiä kilpailemisen lopettamista. Tiesin, että ylikunnosta kestää palautua melko kauan ja sen jälkeen täytyisi perustat treenaamiselle aloittaa ns. alusta. Siinä kohtaa ajattelin, että kiitti mulle riitti. Halusin elää vapaampaa nuoren naisen elämää.

Vaikka en ollutkaan mikään kansainvälisen tason huippu-urheilija, ja "uraa" oli takana noin 10 vuotta, oli lopettamispäätöksen jälkeen pienimuotoinen identiteettikriisi. Kuka olen nyt ja mihin porukkaan kuulun? Melko pian alkoivat kuitenkin fysioterapiaopinnot, jotka tuntuivat todella tärkeiltä ja sain tavallaan uuden sosiaalisen porukan mihin kuulua. Yleisurheilun lopettamisen jälkeen kävin edelleen kuntosalilla ja lenkillä joka viikkoa. 2011 aloitin Dancehall Reggae tunnit ja sen jälkeen olin aivan myyty! Aivan parasta liikuntaa ikinä. Lisäksi koko lattari- ja afrokulttuurit tuntuivat kokonaisuudessaan mielenkiintoisilta ja parhailta - ja siis edelleen. Oli kivaa vaihtelua harrastaa jotain naisellista ja luovaa lajia, koska yleisurheilu ja hiihto ovat hyvin perinteisiä ja supisuomalaisia lajeja.

2012 taisin liittyä myös Elixian jäseneksi ja se oli voimassa monta vuotta ja olikin hintansa väärti, sillä tykkäsin käydä sekä ryhmäliikunnoissa että kuntosalilla. Kerran viikossa oli yleensä myös juoksulenkki tai reipas kävely. Yleensä kävin mahdollisimman vauhdikkailla ja rankoilla tunneilla. Niistä sain samanlaisia fiiliksiä kuin kilpaurheiluaikoina treeneissä. Pyrin aina tekemään mahdollisimman haastavan vaihtoehdon, jos vaihtoehtoja joihinkin liikkeisiin annettiin. Kun tulin raskaaksi, aloin kuitenkin rauhoittaa myös liikuntaa. Tosin ensimmäisellä kolmanneksella juoksin ja kävin edelleen vauhdikkaalla tanssitunnilla. Toisella kolmanneksella kevensin enemmän ja viimeisellä kolmanneksella salilla tein lähinnä pyöräilyä ja crosstraineria sekä kevyitä lihaskuntoharjoitteita useimmiten ilman lisäpainoja.

Raskauden jälkeen minulla ei ollut kiirettä juoksemaan tai rankemman liikunnan pariin. Tiesin ammattini puolesta, miten paljon raskaus ja synnytys kroppaan vaikuttavat sekä unen tärkeydestä palautumiseen. Niin kauan kun kokonaisiin öihin oli paljon matkaa, ei omasta mielestäni ollut järkevää harrastaa rankkaa liikuntaa. Vauvavuoden liikunta koostui vaunulenkeistä ja kevyestä pilateksesta kotona. En osannut kaivata silloin edes muuta, koska voimavarat menivät muuhun. Tavallaan sillä tiellä ollaan edelleen. Jossain vaiheessa aloittelin juoksua uudestaan ja haaveilin rankemmista tanssitunneista, mutta jouduin toteamaan, että työelämään palaamisen jälkeen omat voimavarat ovat edelleen kortilla, eikä kynttilää voi polttaa molemmista päistä. Tällä hetkellä palaudun edelleen uupumuksesta, joka oli päässyt pitkittymään. En tiedä milloin pääsen palaamaan taas vanhoihin tuttuihin lajeihin ja se on vain hyväksyttävä. Aikuisbaletista olen haaveillut pitkään ja sen aion ehdottomasti toteuttaa, ehkä ensi vuonna tai sitten 2022! 

Päivitys vuonna 2025: Aikuisbaletti haave sai odottaa vielä pari vuotta. Sen pääsin aloittamaan 2024, kun ruuhkavuodet ensin pisti vähän kapuloita rattaisiin. Tänä vuonna (eli 2025) otin Elixia jäsenyyden monen vuoden tauon jälkeen! Rakastuin uudelleen BodyCombat lajiin, jossa olin käynyt viimeksi varmaan 10 vuotta sitten. Treenin rankkuudesta tulee hyvällä tavalla mieleen kilpaurheiluajat ja saa pitkästä aikaa kunnolla pistettyä kroppaa likoon ja on aivan hiestä märkä tunnin jälkeen. Perinteinen salitreeni tuntuu nykyään tylsältä, enemmän tykkään PowerPilateksesta, Vinyasa Yoogasta tai vaikkapa akrobaattisista tempuista. Tässä pohdinkin aloittaisiko jossain vaiheessa tankotanssitunnit vai Aerial Hoop.