Herkkyydestä ja mielenterveydestä

Pahoittelut, jos teksti sisältää kliseiltä kuulostavia asioita, mutta en voi niille mitään, sillä ne pitävät paikkansa. Vuoden 2019 aikana pohdin millainen olen ihmisenä, äitinä ja fysioterapeuttina enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana yhteensä. Vuosi 2018 meni opetellessa “Boss Babyn” komentoon ja vaiheesta toiseen hyppäämiseen. Aina kuin johonkin ehti tottua, se jo muuttui. Silloin muistan ajatelleeni, etten ole tarpeeksi onnellinen, niin kuin pienen lapsen äidin kuuluisi olla. Sitä mahtavaa äidinrakkautta, mitä medioissa hehkutetaan, ei vaan tuntunut ”tarpeeksi” voimakkaasti. Totta kai ensihetkistä lähtien tunsin halua suojella ja auttaa tätä pienokaista, ja hän oli minulle rakas, mutta oli fiilis ”että kaikki muut rakastavat lapsiaan enemmän”. Tässä kohtaa todettakoon, että synnytykseen kuului dramaattisiakin hetkiä eikä synnytyksen jälkeinen aika mennyt niin kuin olin kuvitellut. (Se on pitkä tarina itsessään, enkä mene siihen nyt.) Sen lisäksi beibsin vatsavaivat ja allergiat alkoivat jo noin kuukauden ikäisenä ja kulkivat, ikävä kyllä, koko vuoden mukana. 

Palataan nyt kuitenkin takaisin minuun ja vuoteen 2019. Kun olin palannut työelämään ja poitsu mennyt hoitoon, minulla oli enemmän aikaa miettiä itseäni ja sitä mitä minulle kuuluu. Tajusin kärsineeni vauvavuoden aikana synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja post traumaattisesta stressireaktiosta. Epäilin sitä jo alkuvuodesta 2018, mutta neuvolasta sanottiin, että pisteeni mielialakyselyssä helmikuussa olivat normaalit. Enhän siis mitenkään voinut olla masentunut... ? Myöhemmin olin tajunnut, ettei yksi kysely kerro ihan koko totuutta. En kokenut itseäni surulliseksi tai varsinaisesti masentuneeksi. Kuitenkin olin jatkuvasti stressaantunut, ärtynyt ja huolestunut – en oma itseni. Vasta vuonna 2019 oli fiilis, että olen pystynyt olemaan kunnolla onnellinen, mutta myös kunnolla surullinen, vasta sen jälkeen kun sain purkaa ajatuksiani neuvolapsykologin kanssa. Jouduin kuitenkin itse soittamaan itkien neuvolan palvelunumeroon saadakseni vihdoin apua. Entä jos en olisi jaksanut? Ikävä kyllä surullisia esimerkkejä tästä saamme välillä lukea iltapäivälehtien otsikoista. 

Tajusin myös, että loppujen lopuksi olen erityisherkkä ihminen. Muiden ihmisten tunnetilat siirtyvät helposti itseeni, ja pohdin paljon ihmisten sanomisia myös jälkikäteen. Liikutun helposti ja välillä myös tosi pienistä asioista. Toisaalta maailmantuska isoine teemoineen on kulkenut mukanani aina. Jo ala-aste ikäisenä olin huolissaan, miten Afrikan köyhissä valtioissa lapset saavat ruokaa. Ja miten sodan kokeneet ihmiset voivat koskaan jatkaa elämäänsä. Myös ikääntyvä väestöpyramidi ja ilmastonmuutos huolestutti minua, vaikkei niitä yli 20 vuotta sitten todellakaan käsitelty mediassa juuri yhtään, toisin kuin nyt. Teini-iästä lähtien olen yrittänyt peitellä herkkyyttäni, koska se ei ole kovin ”cool” ominaisuus yleensä. Olin tehnyt itselleni ikään kuin muurin, etten tuntisi asioita niin voimakkaasti. Toisaalta se "muuri" vaikutti myös positiivisiin tunteisiin ja aivan varmasti myötävaikutti ahdistukseen. Terapian myötä olen muuttanut mielipidettäni asiasta, ja ajattelen että herkkyys on voimavara, ikään kuin supervoima, jota ei kaikilla ole. En jaksa enää peitellä sitä, vaan saan olla herkkä. Samoin myös lapseni ja kaikki muut! Koen myös empatiaa voimakkaasti. Varsinkin äidiksi tulon jälkeen olen joutunut miettimään millaisia tv-ohjelmia ja elokuvia viitsii katsoa, etteivät ne jää päiväkausiksi mieleen pyörimään. Sama pätee myös kirjojen lukemiseen. Iltasanomien ja Iltalehden klikkiotsikot olen jättänyt jo vuosia sitten lukematta, koska niissä mässäillään kauheilla tapahtumilla.  

Hoitotyössä ja terapiatyössä empatia on lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta saa olla tarkkana ettei tule myötätuntouupumusta. Siitäkin on jo hiukan kokemusta, koska haluaisin niin kovasti "parantaa" kaikki ihmisten ongelmat, vaikka tiedän ettei se ole mitenkään realistisesti mahdollista. Otan herkästi muiden ihmisten murheet myös omille hartioille kannettavaksi ja koin, että minun pitäisi olla vähintään sekä lääkäri, fyssari että psykolgi voidakseni hoitaa ihmisiä tarpeeksi kokonaisvaltaisesti. (Tämäkään ei kovin realistinen vaatimus kenellekään.) Alle 30-vuotiaana olen siis jo oppinut, että omaa kehoa ja mieltä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Kilpaurheiluaikana treenasin itseni loppuvaiheessa ylikuntoon, vauvavuonna en osannut pyytää apua synkimpiin ajatuksiin, ja töissä kuormitun helposti, jos kiire ja stressi jatkuvat pidempään. Maaret Kallion termiä lainaten: pitää osata jarruttaa ajoissa. Muuten törmäät seinään, ja siitä toipuminen on hidasta.

Toim huom: Teksti tähän asti on kirjoitettu vuonna 2020. Tähän teemaan oli mielenkiintoista palata näin viiden vuoden jälkeen. Olen lueskellut, pohtinut ja keskustellut mielenterveyteen, neuromoninaisuuteen ja hermoston ylivireyteen liittyen paljon asioita. Tässä vaiheessa yksi perheenjäseneni on saanut ADHD diagnoosin ja veikkaan ettei hän ole välttämättä ainoa meidän perheessä. Lisäksi aistiyliherkkyys ja siihen liittyvä sensorisen integraation häiriö on antanut monta "ahaa" -elämystä. Jos koet kuormittuvasi herkästi, kannattaa ehdottomasti tutustua autonomisen hermoston rauhoittamisen keinoihin ja lukea erityisherkkyydestä lisää. Tähän liittyen olen tehnyt myös yhden Youtube videon: Stressin vaikutus vireystiloihin